perjantai 6. syyskuuta 2019

ASEMAPERÄN POIKA





Siima on sekaisin. Se on sykkyrällä kelani puolan yläpuolella, kuin tuulenpesä koivussa. Päivä on kesäisen lämmin ja kaunis, aamussa vielä tulevan hellepäivän hautovaa harsoa. Kävelen paljain jaloin asemaperän pihamaalla ja katselen sykkyrässä olevaa siimaa. Tiedän, että siinä on minulle täysin ylipääsemätön ongelma. Sykkyrään kiteytyy kahdeksan vuoden mittaisen elämäni suurin ja ainoa ongelma.

Isäni on lähtenyt töihin ratapihalle ennen heräämistäni ja äitini hoitaa Kemijärven asemalla kahvilaa. Olen täysin yksin ongelmani kanssa. Kysymys ei ole pienestä asiasta, sillä olemme sopineet parhaan kaverini kanssa, että menemme rantaan virvelöimään ja hän odottaa jo minua. Kalastus on mieluisin puuha, jota voi tehdä ja kädessäni olevan virvelin kela lähes uusi. Sykkyrä siimassa on täysin oman innokkuuteni syytä.

Abumatic 110-kelani ja viininpunainen vapa ovat elämäni ensimmäinen virvelisetti, jota pidin nukkuessani sänkyni vieressä ja valvoin myöhään haaveillen seuraavan päivän kalaretkestä. Keltainen kelan suojakupu hohti kultaisena yön yli paistavassa auringossa, joka verhon läpi loi seinään elävien varjojen kuvioita. 




Olin lopulta nukahtanut haaveisiini, herännyt uuteen aamuun ja napannut virvelin matkaani. Siiman päässä oli heittopaino, jonka avulla olin edellisenä iltana harjoitellut, niin että olkavarteni oli kipeä. Ennen kuin lähdin rantaan, päätin heittää painolla vielä yhden harjoitusheiton. 

Musta kumikartio lensi kuin raketti kohti veturitallin rinnettä. Ihailin sineen katoavaa painoa ja kuuntelin sirisevää kelan puolaa. Näin siiman kiitävän kelalta ja pysähtyvän löysäksi hieman värähdellen. Musta paino oli lentänyt kauas tien yli kohti veturitallia, ohittanut suuren koivun ja pudonnut yhteissaunalta laskevan jyrkän rinteen vattupensaikkoon. Harmikseni huomasin siiman roikkuvan tien laitaa kulkevien johtojen päällä.

Aloin kelata siimaa sisään ja heittopaino nousi pensaikosta helposti, kohosi kuin nostokurjen ylös vetämänä ja kieppui ilmassa. Näin VR:n lava-auton ajavan veturitallilta ylöspäin ja hätäisesti kiskaisin siimaa. Odotin painon lennähtävän johtojen yli minua kohti, mutta se kieppuikin kuin karusellissä itsensä ympäri lujaan kiinni. Yritin tempoa painoa irti, mutta johdot vain heiluivat ilmassa ja kartio pomppi kuin kukku vedessä.




Tempaisin lopulta niin lujaa, että siima katkesi, johdot jäivät heilahtelemaan, musta paino nytkähteli ja minä horjahdin maahan, niin että virveli lennähti kädestäni. Kelan suojakupu oli irronnut ja pyöri alas veturitallin rinnettä. Poikki napsahtanut siima oli singahtanut ilmavirrassa ja sotkeutunut puolan ympärille. Juoksin noutamaan suojakuvun ja lähdin puurivitaloja kohti. Ajattelin, että selvittelen siiman kotiportailla, mutta mitä enemmän yritin, sen sekaisemmaksi sykkyrä meni.

”Mikäs pojalla, onko siima sekaisin?” Ohi kulkeva mies kysyy ja nostaa lakkia ylös. Hän asuu perheineen meistä eteenpäin sijaitsevassa puurivitalossa. Mies on isän työkaveri ja veturinkuljettaja, tulossa töistä, mutta asettaa ruskean salkkunsa kiviportaan viereen ja istuu kiireettä viereeni. 

Mies juttelee samalla, kun selvittelee siimaa. Tovin kuluttua hän ojentaa minulle virvelin. Hän nousee ja jatkaa matkaansa, minä kiinnitän vilkun siiman päähän ja juoksen veturitallin rinteeseen. Kaikki ongelmani ovat hälvenneet kuin poutapilvet taivaalta. Nyt on kiire kalaan ja jännitys kipristelee vatsanpohjassa. Elämä on upeaa.




Tuosta aamusta on vuosikymmeniä, mutta yhä minä sen muistan. En tosin ihan kirkkaana, mutta muistikuva on kuin sen helteisen kesäaamun hautova harso. En muista sainko kalaa, en sitä, millainen retkemme oli, mutta muistan hyvin sen tunteen, kun elämäni suurin ongelma ratkesi silmieni edessä. Elämäni on usein mennyt sykkyrään senkin jälkeen, monta kertaa olen kokenut saman epätoivon tunteen, kokemuksen, että olen mahdottoman edessä.

Kuka selvittäisi elämän, jonka juoni on katkennut, mennyt sekaisin ja sotkeutunut täysin? Me olemme aina ongelminemme omillamme lopulta. Voi tietysti odottaa, että joku tulee ja selvittää asiat, mutta lopulta on vain sen edessä, ettei oppinut mitään. Ei oppinut sitä, että vain kohtaamalla epätoivon, siitä voi oppia jotain. Voi oppia niin, että osaa olla rinnalla myös sille, jonka elämä on sykkyrällä. Usein riittääkin jo se, että pysähtyy ja istuu kiireettä viereen, antaa aikaa ja ymmärrystä. 

Myötätunto on eri asia kuin etäinen sääli, joka on usein voiman imemistä toisen tuskasta ja oman tilanteen hekumointia, kuvitellun onnistumisen kiillottamista. Myötätunto on elämistä rinnalla, taakan kantamista ja tukemista, sellaisen tarve on olemassa aina. Myötätuntoinen ihminen löytää aina ratkaisun auttaa, sillä hän ei ole koskaan yksin. Monta tarinaa elämäni varrelta tulee mieleen, kun ajattelen myötätunnon voimaa ja tilanteita, joissa sitä on ollut tai puuttunut täysin.




Olen muutaman kerran tavannut ihmisen viimeisen kerran. Seuraavaa kertaa ei enää tullut. Olen usein miettinyt, mitä olisin voinut sanoa tai tehdä, jos olisin tiennyt, mutta en tiedä vastausta. Elämässä asiat voivat mennä niin tiukkaan solmuun, ettei niitä saa enää auki. Olisi löydettävä se ratkaisu jo aiemmin. Maailma ei ole kaikille auki, eikä mahdollisuuksia ole jokaiselle kovin useita. Elämästä voi tulla liian monimutkaista ja siihen sotkeutuu. 

Hetken aikaa voi tuntua, että mahdollisuuksia on loputtomiin, että maailma on auki ja voi vain valita suunnan. Eräänä päivänä ajautuu sitten umpikujaan, palaa takaisin ja huomaa, että mahdollisuudet ovat vähentyneet. Montako kertaa saa sitten aloittaa alusta? Mikä on onnistuneen elämän mitta? Onko ehkä syytä pohtia mikä lopulta merkitsee. Kaikki suuri ja hieno on ajan oloon huvittavaa. Kaikkein naurettavin on aikaan jähmettynyt, muistomerkki menneestä, patsas lokeille.  

Mikä tuntuu hyvältä, kun katselee menneeseen tai kohtaa jonkun pitkästä aikaa? Hyvältä tuntuvat ne hetket, kun sai kokea myötätuntoa, vaikka ripauksenkin. Jonkun ihmisen elämässä voi olla niin paljon vastoinkäymisiä, että menneisyys on kuin musta yötaivas, joka jäi onneksi taakse. Sieltä löytyvät hyvät hetket ovat kuin kirkkaita tähtiä ja loistavat kauniisti. 




Muistan erään ystävän, johon tutustuin kauan sitten. Meillä oli samanlainen huumori ja juttua riitti aina pitkäksi aikaa. Meni vuosia, kun tämä ystävä soitti minulle eräänä iltana. Hän oli säilyttänyt numeroni ja kertoi elävänsä vaikeita aikoja. Sinä keväänä soittelimme usein, tapasimme ja kävimme luonnossa paljon lenkillä. Usein pysähdyimme jokivarteen puhumaan. Hänellä oli elämässään asioita, jotka olivat lujassa kiinni, kuin siima sykkyrällä.

Myöhemmin hän kertoi, että ilman sitä puhelua ja meidän keskusteluamme, hän olisi tehnyt itsemurhan. Minä en muista mitään erityistä sanoneeni, olin myötätuntoinen ja iloinen, että kuulin hänestä pitkästä aikaa ja surullinen vaikeuksista. Nuo lenkit jokivarressa ja keskustelut ovat unohtumattomia muistoja. Upeinta on, että hän voi tänä päivänä paremmin ja elämän asiat selkiävät yksi kerrallaan.  

On hienoa kuulla, kuinka hän kertoo elämästään. Olen varma siitä, että oman elämäni tulevissa hetkissä saan paljon voimaa tuosta kokemuksesta. Asiat ratkeavat luontevimmin, kun uskaltaa kohdata ne ja lähtee selvittämään niitä. Aina löytyy myötätuntoinen ihminen, joka on valmis asettumaan rinnalle.




Minä olen asemaperän poika ja opin tämän jo lapsena. Opin sen silloin kun virvelini siima meni sekaisin ja samalla koko pieni maailmani oli pelkkä ongelma, sykkyrä joka ratkesi yhden myötätuntoisen ihmisen avulla.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti